Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2014

Työkokemus ja osaaminen olivat meriittejä

Suomen työelämässä vallitsee meritokraattinen kulttuuri. Siinä painotetaan henkilön osaamista, koulutusta ja pätevyyttä. Työntekijöiden kyvykkyyttä pyritään mittaamaan objektiivisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että omalla työllä voi vaikuttaa siihen miten etenee työuralla.  Mielestäni kuitenkin tämän kaltainen motivoiva ja pitkäjänteisesti työelämää kehittävä kulttuuri on vähenemässä. Yrityksiemme ja kuntiemme erityisosaaminen on häviämässä kokonaan. Yhteiskuntaamme hyväksytään erilaisia työelämää heikentäviä ohitustienkäyttäjiä esimerkiksi vuokratyöyhtiöt ja kansainväliset pörssiyhtiöt ja harmaatalouden osaajat.

Työn tekeminen ja sen arvostus ei ole kadonnut mihinkään, vaan yhteiskunnassa vallitsee sellainen ilmapiiri, jossa ihmiset eivät enää koe olevansa arvokkaita työntekijöitä. Tämä näkyy voimakkaana yksityisten  ja julkisten alojen työntekijöiden vastakkainasetteluna, osaamisen kysynnän vähenemisenä, moraalittomina työsopimuksina (0-sopimukset, säännöllinen pätkätyön ketjutus), perusteettomina yt – neuvotteluina ja palkka-aleina. Sokerina pohjalla todetaan vielä, että  kokemusta kartuttanut yli 40-vuotias osaaja on liian vanha työelämään.

Kysyn nyt teiltä, että kuka tämän kaltaisessa yhteiskunnassa voi kokea itsensä enää arvokkaana työntekijänä? Mihin on kadonnut moraali, jossa järkevä ja tietoinen olento pystyy ottamaan toimintansa lähtökohdaksi oikeat arvot ja säännöt sekä kunnioituksen työntekijöitä kohtaan? Työntekijät ovat hankkineet koulutuksen, osaamisen ja pätevyyden vuosien uurastuksella, jota kukaan ei välttämättä tulevaisuudessa edes kysy. Tärkeintä vain on, että olet edullinen, nopea ja aina työssä, kun tarvitaan.

Ikääntyvien sosiaalinen elämä turvattava palvelujen avulla

Suunniteltaessa ikääntyville ja vanhuksille palveluita tulee niissä turvata sosiaalinen elämä.
Sosiaalinen elämä tarkoittaa verkostoa, joka koostuu asiakkaan läheisistä ihmisistä, joita hän tapaa arjessa. Monella vanhuksella ei kuitenkaan ole sukulaisia tai muita läheisiä ihmisiä, kuin palvelutarjoajat. Vanhuksille tulee järjestää monipuolista toimintaa, jossa he tapaavat muita ikätovereitaan. Sosiaalinen verkosto tukee ihmisen hyvinvointia kokonaisvaltaisesti. Se antaa voimavaroja arkeen ja piristää sitä. Sosiaalisen elämän virkistymisen myötä myös arki muuttuu kevyemmäksi. Hyvä olo heijastuu kanssaihmisiin ja ennen kaikkea omassa arjessa jaksamiseen. Sen myötä ihmiset ovat toimeliaampia ja alakuloista mielialaa korjaava lääkkeiden käyttö vähenee.

Elävöityvät ja sitä vanhemmat sukupolvet ovat olleet ns. yhteisöllisiä sukupolvia. He ovat tottuneet rupattelemaan naapurin kanssa päivän asioista ja tekemään kodinaskareita. Miksi emme tukisi näitä heille tärkeitä asioita järjestämällä heidän tarpeidensa mukaisia palveluja. Esimerkiksi pitäisimme yllä palvelutalojen asukkaiden yhteisiä ruokailuhetkiä, koska monelle vanhukselle se on päivän odotetuin tilaisuus tavata muita tovereita.  Lisäksi tuetaan vanhusta, omien voimavarojen mukaan, tekemään kodin askareita hoitajan kanssa yhdessä sekä toimittamaan kodin ulkopuoleisia asioita, kuten kauppa, – ja pankkiasioita. Vanhus tarvitsee myös ulkoilua, jota ei nykytilanteessa ole järjestetty.
Kotipalvelut ovat tärkeitä, jos ne palvelevat vanhuksen tarpeita. Nykyään kotipalvelujen osalta ei pystytä vastaamaan vanhusten tarpeisiin.  Kotipalvelujen asiakkaista suurin osa toivoo myös juttukaveria eikä vain hoitajan tai muun henkilön kiireistä käyntiä, jossa hoidetaan asiat teknisesti oikein.  Tällä hetkellä ikääntyneitä ja vanhuksia tuetaan kotona asumiseen, mutta heille ei anneta mitään virikkeitä siihen.

Meidän on huomioitava jo suunnitteluvaiheessa sosiaalisen verkoston mahdollistaminen myös kotona asuville vanhuksille, jos motivoimme heitä asumaan siellä.  On luotava mahdollisuus oman sosiaalisen elämän virkistämiseen ja toiminnalliseen toteutukseen.  Näin ikääntyneiden ja vanhusten sairastuminen ja syrjäytyminen vähenee ja tätä kautta vaikutetaan koko yhteiskunnan sosiaali- ja terveyspalvelujen kysynnän vähenemiseen.

Tehdäänkö samat virheet, kun 1990-luvun laman aikaan?

Teperi (2006) kirjoittaa artikkelissaan terveyspalveluiden kehityksestä 1990- luvulla, kuvaten Suomen lamavuosien aikana tapahtuneesta peruspalvelujen alasajosta. Tuona aikana peruspalveluista leikattiin ikääntyvien hoito- ja hoivapalveluista, lasten ja nuorten ehkäisevästä työstä sekä mielenterveys- palveluista. Erikoissairaanhoito selvisi lamasta keskittymällä omaan ydintehtäväänsä. Pitkäaikaissairaanhoidossa apua tarjottiin vain eniten sitä tarvitseville. Terveys hankkeeseen päädyttiin vuonna 2002 valtioneuvoston päätöksellä , koska haluttiin turvata väestön hoitoon pääsy, varmistaa henkilöstön saatavuus ja osaaminen. Perusterveydenhuolto ja ennaltaehkäisevätyö tulisi turvata kunnissa.
1990- luvun palveluissa karkeaa kokonaiskuvaa tarkasteltaessa somaattinen – ja psykiatrinen sairaanhoito keskittyi omaan tehtäväänsä, niin perusterveydenhuollossa kuormitus lisääntyi. Perusterveydenhuollon resurssit eivät kuitenkaan kasvaneet, vaikka asiakasmäärä kasvoi, jolloin täytyi löytää pitkäaikaissairaanhoitoa tarvitseville uusia sijoituspaikkoja.
Sosiaalihuollossa lisättiin tukiasuntojen määrää eikä kotipalveluja. Ennaltaehkäisevien työmuotojen palveluita vähennettiin huomattavasti.

Työikäisten ja -kykyisten palvelut säilyivät ennallaan ja ehkä jopa lisääntyivät. Muita väestöryhmiä tarkastellen kirjoittaja toteaa, että vanhusten ja vammaisten sekä lasten- ja nuorten palveluja on karsittu tai siirretty edullisemmille tuottajille. Haasteina terveydenhuollon keittämiselle kirjoittaja toteaa, että päättäjät kohtaavat tulevaisuudessa väestön ikääntymisen, julkisen talouden niukkuuden sekä asiakkaiden odotukset palveluiden järjestäjille

Toistaako historia itseään? Kyllä. Tarkasteltaessa tämän hetkistä ajankuvaa on selvää, että 1990-luvun laman jälkeiset tulevaisuussijoitukset sosiaali-  ja terveydenhuoltoon ovat jääneet pahasti vaiheeseen. Nyt  korjailemme niitä aikaansaannoksia. Ajan hengessä on edelleen samoja elementtejä kuin 1990-luvun laman aikoihin, mutta myös uusia tähän aikaa liittyviä.  Erikoissairaanhoito jakaa niukkoja resurssejaan kansainvälisille markkinoille.  Perusterveydenhuollon kehittäminen on rapautunut. Tieteellisen tutkimuksen määrärahoja  leikataan. Henkilömitoitukset ovat minimissä ja ihmiset uupuvat työstä entistä useammin.

Mielenterveys- ja päihdehuollon kuntoutus- ja hoitopaikkoja sekä ehkäiseväntyön järjestöjä on jouduttu lakkauttamaan. Kansainväliset terveydenhuollon yrityksen tekevät kauppaa hyvinvoinnilla kunnissamme.  Työn tekemisen mielekkyys ja arvostus on häviämässä, koska arvopohja jolle työmme rakentuu on muuttunut rahaksi ja tuottavuudeksi. Työehtoja ja osaamista  poljetaan rahankiilto ja osingot silmissä. Palvelujen laadullisuus , eettisyys ja asiakaslähtöisyys on heikentynyt.

Kehityksen jatkuessa näin on edessämme  vuonna 2020 korkeammat työttömyysluvut, eriarvoisuuden lisääntyminen sekä ihmisten kokemukset hyvinvoinnista vähenevät.    Terveydenhuollon henkilöstön  saatavuuden ja osaamisen heikentyminen sekä kieliongelmat näkyvät  jo nyt palveluissamme. Pahimmassa tapauksessa lääkäri ei ymmärrä asiakasta ja jättää asiakkaan epätietoiseksi hoidosta tai sen jatkuvuudesta. Perus- sekä ennaltaehkäisevän terveydenhuollon saatavuus heikkenee, koska välimatkat palveluihin kasvavat. Ihmiset ovat hoitoon hakeutuessa entistä sairaampia.  Uusien muuttosairauksien  hoidon- ja rokotusaineiden kehittämiseen on varattava riittävästi tutkimusresurssia. Itsehoidon heikkeneminen, koska terveyskeskuspalvelut on aikoinaan kehitetty tuottamaan neuvontaa ja ohjausta kaikille. Työterveyspalvelujen saatavuuden heikkeneminen, mikä tulee kuormittamaan perusterveydenhuoltoa pitemmällä aikavälillä.  Heikkeneekö palvelujen laatu, kun ei ole aikaa pohtia ja tutkia työn vaikuttavuutta tai tuloksia. Nyt ajetaan ihmiset jaksamisen äärirajoille.

Terveys on suuri rikkaus

Kotona asuvien ikääntyneiden yksinäisyys on yleistä. Yksinäisyys koetaan haavoittavana ja se aiheuttaa heikentynyttä toimintakykyä. Hytösen vuonna 2007 tekemässä tutkimuksessa ryhmäliikunnan interventiovaikutuksesta ikääntyneiden yksinäisyyteen kuvataan hyvin miten ryhmäliikunta vähentää yksinäisyyden tunnetta. Tutkimus on osa laajaa ikääntyneiden yksinäisyys hanketta. Kyselyyn vastasi 4113 (6786) kotona tai palvelutalossa asuville 75 vuotta täyttäneille henkilöille. Kyselyyn vastanneista 39 % kärsi vähintään toisinaan yksinäisyydestä. Kyselyssä kartoitettiin myös vastaajien halukkuutta osallistua psykososiaaliseen ryhmäkuntoutukseen, joka on liikuntakykyä, toimintakykyä sekä aistitoimintaa tukevaa ja sairauksia vähentävää.

Tutkimustuloksista ilmeni, että yksinäisyys lieveni ja arkipäivä rikastui henkisen ja kehon hyvinvoinnin kautta. Sekä tulevaisuuteen suuntautumisena. Ryhmäliikuntapäivä rytmitti viikkoa ja sitä odotettiin. Jälkeenpäin osallistujat muistelivat päivän tapahtumia ja käytyjä keskusteluja yksin sekä läheisten kanssa. Osallistuminen ryhmään toi tiedollista ja taidollista hyötyä, pidetyimpiä olivat alustukset terveysteemoista ja niistä käydyt keskustelut. Osallistujat toteuttivat saamiaan ohjeita kotona. Molemmille ryhmille järjestetyt retket koettiin virkistävinä.

Henkinen hyvinvointi näkyi uusien ystävyyssuhteiden syntymisenä ja vanhojen ylläpitämisenä. Mielen hyvinvoinnin lisääntyminen tuli esille henkisenä virkistäytymisenä, mielialan kohoamisena ja itsetunnon vahvistumisena sekä masennuksen tunteen vähenemisenä. Ryhmästä sai uusia virikkeitä ja ajateltavaa, joka vei ajatukset pois yksinäisyydestä. Kehon hyvinvoinnin tunne lisääntyi kunnon ja liikkumiskyvyn parantuessa.

Tutkimus antaa suuntaa siitä, miten hyödyllistä on itsensä yksinäisiksi kokevien ikääntyvien ja vanhuksien saaminen mukaan ryhmään. Kunnassa täytyy olla heille suunnattua erilaista ryhmätoimintaa ja yhteisruokailua kotona asuville, vaikka kouluilla tai palvelukeskuksissa.  Tavoitteena on lievittää yksin asuvien yksinäisyyden tunnetta yhdessä tekemisen kautta ja lisätä heidän toimintakykyä sekä vähentää lääkkeiden käyttöä. Hyvin suunnitellulla ryhmätoiminnalla pystyttään vaikuttamaan ikääntyneiden kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, joka taas lisää heidän mahdollisuuttaan selvitä itsenäisesti tai tukipalvelujen turvin kotona. Tällä hetkellä kotihoidossa olevien vanhusten tarve keskusteluun ja yhdessä olemiseen on suurempi, kuin mitä kotihoito pystyy Porvoossa tarjoamaan. Asiakkaan keskimääräinen kotikäynti aika on vain noin 15- 30 minuuttia.

Tämän kaltaisilla ennaltaehkäisevillä työmuodoilla saadaan aikaan tuloksia, jotka vaikuttavat kokonaisvaltaisesti asiakkaan toimintakykyyn ja sielunhoitoon. Mielestäni terveydenhuoltomenot on nähtävä myös pitkän aikavälin sijoituksena eikä ainoastaan kustannuserinä. Määrärahoista jatkuva leikkaaminen ei tuo säästöjä vaan heikentää palveluja. Arvokkaan työn kehittäminen hiipuu. Henkilökunnan väsyminen näkyy jo nyt sairauspoissaoloina ja uupumisena. Se heijastuu asiakkaiden tarpeiden mukaisen hoidon saatavuuden vähenemiseen.  Terveydenhuoltomenoja olisi kohdennettava ennaltaehkäisevään toimintaan eikä poistaa sitä esim. Omenamäen palvelukeskuksessa juuri lopetettu yhteinen aamupuuro, joka oli asukkaille myös tärkeä ikätovereiden tapaamispaikka.

Onko Midaksen kosketus musertanut nuorille tärkeät arvot?

Kreikkalaisen mytologian mukaan  Midas oli kuningas, joka oli toivonut vastalahjaksi ihmishengen pelastamisesta kyvyn muuttaa kaiken kosketuksellaan kullaksi. Tarun mukaan  myös ruoka ja juoma muuttuivat kullaksi, samoin tytär Midaksen halattua tätä. Myöhemmin Midas  joutui pyytämään toiveensa peruuttamista,  kun hän menetti tärkeitä asioita elämästään.

Miten taru sopii nykypäivään? Nuoremme kasvavat yhteiskunnassa, jossa  tulosvastuullisuus, suorituskyky ja menestys ovat ylikorostuneita mittareita. Tämän kaltainen arvokehitys ohjaa päätöksentekoa yhteiskunnassa suuntaan, joka muuttaa perhe- ja sosiaalisia suhteita taloudellisiksi  kaikkien vanhojen moraalisten käsitysten muuttuessa samalla kullaksi. Toisin sanoen kehitys on vakaata ainoastaan niin kauan kuin rahaa riittää. ”Kehitys korostaa taloudellista  ylivoimaisuutta identifioituen kulttuuriseen ja henkilökohtaiseen valta-asemaan”, toteaa kulttuuriantropologian professori Martti Sarmela.

Kuningas Midaksella oli tarun mukaan valinnan mahdollisuus  suunnan muuttamiseen omassa elämässään. Onko yhteiskunnassamme elävillä nuorilla sellainen mahdollisuus? Mielestäni nuoret asetetaan tilanteeseen, jossa heille ei anneta valinnanvaraa omien arvojen ohjaamaan maailmaan. Sitä  on edesauttanut yhteiskunnassa mm. äärimmilleen viety kilpailu työpaikoista ja koulutuspaikoista, alaspäin joustavat työehdot, pätkätyön sopimusongelmat, ruokajonot, asunnottomuus sekä toimeentulo turvattomuuden lisääntyminen. Sosiaalisen eriarvoisuuden kasvu ja yhteiskunnallisten tukiverkkojen heikentäminen ovat johtaneet siihen, että ihmisten omatoimisuus on purkautunut itsekkyytenä eikä yhteisvastuullisuutena. On tehtävä päätöksiä , jotta nuorten usko tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja yhteisvastuullisuuteen säilyy ja ilmenee pysyvinä arvoina yhteiskunnassamme. Tuolloin toteutuisi ns. Midaksen kosketuksen purkautuminen , jossa kilpailu sekä hyötyajattelu vähenee  ja kaikki voivat  selviytyä voittajina omassa elämässään.

Noudattavatko yritykset työelämän yhteisiä pelisääntöjä?

Minkälaisia työelämän taitoja ja uskomuksia tai keinottelua haluamme opettaa nuorille vuokratyön myötä? Vastailmestyneet väitöskirjat  (Liisa Lähteenmäki , Keskusteluja vuokratyöstä ja Antti Tanskanen, Huono-osaisia työntekijöitä?) maalaavat ankean kuvan vuokratyövoiman käytöstä työelämässä. Työntekijää ei nähdä vastavuoroisessa työsuhteessa niin kuin perinteisessä  työelämän kollektiiviseen sääntelyyn perustuvassa mallissa. Siinä  arvolähtökohtina on tasavertaisuus, yhdenmukainen kohtelu ja suojelu. Lähteenmäki kertoo väitöskirjassaan, kuinka vuokratyöntekijä nähdään itsenäisenä ja ulkopuolisena oman elämänsä toimitusjohtajana.  Tanskanen tuo esiin vuokratyöfirmojen ongelmakohtia, joista merkittävin on palkka. Se on neljänneksen huonompi kuin muilla. Hän  myös kumoaa väitteen, että 25 – 30 % vuokratyöntekijöistä työllistyisi käyttäjäyritykseen. Hänen tutkimuksessaan tämän onnen saa kokea vain 7 % vuokratyöntekijöistä.

Päätökset , joita tehtiin  työlainsäädännön uudistukseen vuosituhannen taitteen jälkeen kiinnitti vuokratyösuhteet työehtosopimusmenettelyyn. Näin siitä oli tullut oikeutus ja hyväksytty tapa työllistää erityisesti nuoria. Suurimpana haittana uudistuksessa on nuorten mahdollisuus  työllistyä  pysyvään työhön, ja sen myötä  samoihin etuihin, kuin muilla yrityksissä  samaa työtä tekevillä.

Usein kuulee nuorten kertovan, että on joutunut taistelemaan sopimukseen kirjatuista asioista jälkeenpäin, kuten vuorotyö- ja  lomakorvauksien saamisesta.  Kyseessä ei ole työnantajan tietämättömyys vaan arvovalinta. Halutaanko toimia työelämän pelisääntöjen mukaan ja kertoa nuorille heidän oikeuksistaan vai huijata?  Tämänkaltainen käyttäytyminen lisää nuoren arvottomuuden tunnetta sekä vaikuttaa jatkossa työn hakemiseen.

Tutkijat tuovat esille, että vuokratyöntekijöiden työelämän laatu on vakituisia työntekijöitä huonompi lähes kaikilla työelämän laadun mittareilla. He eivät nauti yrityksen virkistystapahtumista, työohjauksesta, yhteisöllisyydestä tai puulaakijengin tuomasta jaksamisesta. Heille ei synny työkaveruutta tai työnkehittämistä yhdessä muiden kanssa.

Käsittämätöntä on se, että nuorilta viedään  edellytykset selvitä omassa elämässään ja usko luottaa aikuisten luomaan järjestelmään. Meidän aikuisten tulee arvostaa ja ohjata nuoria, jotta meillä olisi  tulevaisuudessakin vastuunkantajia.

Työn pitäisi antaa tekijälleen hyvinvointia ja valmiuksia selviytyä elämään liittyvistä haasteista. Näillä tuloksilla se näyttäisi olevan ristiriidassa vallitsevan yhteiskunnallisen tahtotilan kanssa, jossa työnantajien ja -välittäjien tulisi  tuoda uskoa nuorten tulevaisuuteen ja hyvinvointiin sekä parempaan huomiseen.

Mihin hävisi kansa, terveys ja työ?

Valtuustoaloitteeni terveyskeskusneuvottelukunnan tai – perusterveydenhuollon jaoston perustamisesta on yksi tapa vahvistaa kuntamme kansaterveystyön asemaa ja tukea kehittämistyötä. Valtuustoaloite on linjassa toimiva terveyskeskus- kärkihankkeen kanssa, joka on kirjattu Kataisen hallitusohjelmaan. Aloite luo mahdollisuuden kehittää toimivamman terveyskeskuspalvelu kokonaisuuden kuntaan.

Kolme vuosikymmentä sitten Maailman terveysjärjestön (WHO) kokouksessa 150 jäsenmaata hyväksyivät Alma -Atan julistuksen. Julistuksessa perusterveydenhuolto todettiin terveyspolitiikan yhdeksi kulmakiveksi ja keinoksi laajempaan ja tasa-arvoisempaan kansanterveyden edistämiseen. Suomi oli yksi jäsenmaista, joka sitoutui noudattamaan julistuksen periaatteita.

Suomen kunnissa ensivaiheen terveydenhoitoa yllä pitää terveyskeskusjärjestelmä, jonka tulisi olla koko terveydenhuollon toiminnallinen ja organisatorinen perusta, johon muu raskaampi sairaanhoito voisi tukeutua. Runsaan neljännesvuosisadan ajan asiat kulkivat tarkoitettuun suuntaan kohtuullisen hyvin.  Valtionosuusuudistuksen yhteydessä vuonna 1993 lakkautettiin valtakunnallinen kansanterveystyön suunnittelu- ja valvontajärjestelmä, ilman laajempaa yhteiskunnallista keskustelua.  Kansanterveyslaista poistettiin kunnilta velvollisuus suunnitella ja seurata kansanterveystyötään. Vastuu suunnittelusta ja seurannasta jäi kunnille.  Normiohjaus ja yhteiset käytännöt poistuivat. Kuntien suorittama seuranta supistui käyntitietoihin, niidenkin vertailukelpoisuus oli kyseenalaista. Tuolloin puhuttiin jo kriisiyhtyvästä perusterveydenhuollosta ja sen pelastamistarpeesta.

Vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä alkoi ilmaantua ongelmia. 1990-luvulla lasten, nuorten ja perheiden palveluihin tehtyjä leikkauksia korjailtiin valtion ohjauksella myöhemmin, 2000-luvulla. Tuolloin painopistettä palveluissa pyrittiin siirtämään varhaisempaan tukemiseen sekä ongelmien ennalta ehkäisyyn eli takaisin kansanterveystyön suuntaan.

Esimerkiksi Porvoon seutukuntaan tehdyissä kouluterveyskyselyissä, vuosien 2000 -2010 aikana, kehitystä parempaan suuntaan ei ollut havaittavissa 14 -17 vuotiaiden nuorten kohdalla. Mielenterveyteen liittyvät ongelmat olivat lisääntyneet sekä kokemus omasta hyvästä terveydentilasta oli heikentynyt. Kouluterveydenhoitaja- psykologin, – kuraattorin ja, -lääkärin vastaanotolle pääsy koettiin edelleen vaikeaksi.

Ennalta ehkäisevän työn parantaminen ja siinä onnistuminen vaatii voimavarojen ohjausta oikeisiin asioihin palvelujärjestelmässä sekä perusterveydenhuollon tehokasta suunnittelua. Varhaisella ja oikeanlaisella tuella perusterveydenhuollossa, voidaan parantaa kuntalaisten selviytymistä arjessa ja vähentää kustannuksia erikoissairaanhoidossa sekä parantaa itsehoitoa.

Neuvottelukunta koostuisi viranhaltijoista ja luottamushenkilöistä. Sen tavoitteena on tuoda esityksiä palveluiden kehittämisestä kuntalaisten tarpeita vastaaviksi ja asiakaslähtöisiksi. Tarkoituksena on osallistua kansanterveystyön laadunparantamiseen ja arvioimiseen sekä seurantaan. Neuvottelukunnalle tai jaostolle asioita valmistelemaan ehdotetaan kehittämisestä vastaava virkahenkilö. Tällä toimintamallilla voidaan saada tarkempaa tietoa palvelun kehittämiskohteista, saatavuudesta, riittävyydestä, laadusta sekä uusista toimintamalleista.

Kukaan ei jaksa tehdä työtä vuorotta – kohteleeko hyvinvointiyhteiskunta omaishoitajaa reilusti?

Omaishoitajat tekevät arvokasta työtä yhteiskunnalle saaden siitä vain nimellisen korvauksen, joten on erittäin tärkeää tukea heidän työtään kaikin mahdollisin keinoin ja auttaa heitä jaksamaan. Apua tarvitaan hygienian hoidossa, ruokailussa, lääkehoidossa, ulkoilussa sekä asioiden hoidossa. Heistä arviolta noin 300 000 auttaa läheistään päivittäin. Noin 40 00 on tällä hetkellä omaishoitotuen piirissä.

Omaishoitajan jaksamisen suurin uhkatekijä on yksinäisyys. Omaishoitajan kaksoisrooli sekä puolisona ja hoitajana kuluttaa hänen voimavarojaan. Itsensä kieltäminen ja omien tunteiden patoaminen ovat arkipäivää monelle omaishoitajalle. Negatiivisten tunteiden peittely mielipahasta kiukkuun vie voimia ja näin jaksaminen on äärirajoilla. Usein myös syyllisyyden tunteet, jotka tulevat monestakin eri syystä vievät omaishoitajan voimia.
Omaishoitaja voi kokea rakkauden puolisoaan kohtaan niin velvoittavaksi, että saattaa luopua osasta omia oikeuksiaan. Hän ei välttämättä kehtaa pyytää tai vaatia parannuksia elämäänsä muualta, koska kokee olevansa velvoitettu huolehtimaan heikommassa asemassa olevasta omaisestaan. Jokainen vaatimus voi tuntua liian itsekkäältä tai nöyryyttävältä.

Tärkeää omaishoitajan jaksamisen kannalta on ymmärtää heidän arkityön sisältö ja vaativuus. Tämän jälkeen on syytä vakavasti pohtia millä keinoilla voidaan turvata paremmin heidän asemansa yhteiskunnassa. Keneltäkään ei voida vaatia sellaista, mikä ylittää moraalin rajat. Ilman omaishoidon tukea omaisensa tai läheisensä pääasiallisena auttajana toimivia on maassamme arviolta noin 260 000. Valmisteilla olevassa uudessa sosiaalihuollonlaissa ei ole otettu huomioon tätä 260 00 omaishoitajien aseman vahvistamista. Näin ollen tukipalveluja tarvitsevat jäävät harkinnanvaraisen sosiaaliturvan varaan. Omaishoidontuen piiriin siirtyy uuden lain mukaan vielä 20 000 auttajaa, mutta tuensaajien määrää ei voida Sosiaali -ja terveysministeriön mukaan laajentaa, koska se vaatii taloudellisia resursseja.

Yhteensä omaishoidon tukea saavien henkilöiden omaishoitajien tekemä hoitotyö säästi kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon menoja arviolta 1,1 miljardia euroa vuonna 2013.
Omaishoidon ansiosta saatava kokonaissäästö sosiaali- ja terveydenhuollon menoissa on noin 3,3 miljardia euroa tänä vuonna. Suurin osa säästöstä kertyy omaishoidon tuen ulkopuolella tehdystä vanhusten omaishoidosta. Miksi säästettyä rahaa ei osittain hyödynnetä omaishoitajien jaksamisen tukemiseen ja tukipalvelujen kehittämiseen?

Arvokas vanhuus saavutetaan inhimillisillä palveluilla

”Kohtele minua hyvin,
sitten kun en enää muista nimeäni.
Sitten kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen.
Sitten kun aikuiset lapseni ovat kasvaneet muistoissani pieniksi jälleen,
sitten kun en enää ole tuottava yksilö,
kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä.

Välittäkää minusta, antakaa rakkautta, koskettakaa hellästi.
Kello hidastaa, eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan,
mutta siihen on vielä aikaa. Antakaa minulle arvokas vanhuus.”

Tämän pyynnön on kirjoittanut tuntemattomaksi jäänyt kirjoittaja. Se kuvaa erään ihmisen tulevaisuuden toiveita, jolloin hän ei enää itse kykene hoitamaan itseään. Hän pyytää kirjoituksessaan inhimillisyyttä ja perustarpeiden huomioimista, kuten koskettamista, välittämistä ja rakkautta.

Perustarpeiden huomioiminen on luontaista kaikille ihmisille. Suurin osa hoidettavista ihmisistä toivoo, että hoitajalla olisi hetki aikaa pysähtyä kuuntelemaan, hetki aikaa vain hänelle. Hoidossa ei ole kyse siitä, että tehdään kaikki teknisesti oikein ja kiirehditään. Usein ihminen toivoo tulevansa kuulluksi ja kohdatuksi. Se antaa myös lisäarvoa hoidolle, sillä hyvällä ja kiireettömällä kohtaamisella luodaan puitteet ihmisen arvokkuudelle. Kun ihminen tulee kohdatuksi oikealla tavalla, häntä kunnioitetaan tuottamalla juuri hänelle tarpeellinen tuenmuoto. Se on asiakaslähtöistä palvelua parhaimmillaan. Sen pitäisi olla jo itsestäänselvyys sekä lähtökohtana ikääntyvien ja vanhusten perustarpeiden huomioimisessa.

Tänä päivänä perustarpeiden arviointi on erilaisten kunnallisten tuotepakettien ja mittareiden varassa. Ne määrittävät ketkä ovat tuen tarpeessa. Niihin uskotaan ja ne toimivat perusteluina saatavalle tuelle, hoidolle, tai hoitamatta jättämiselle. Mihin se perustuu. Mittarit ja tuotepaketit eivät kata kokonaisvaltaista palvelutarpeen arviointia. Tarkastelun lähtökohtana on oltava psyykkinen, fyysinen ja sosiaalinen sekä henkinen kuntoutuminen ja osallisuus omassa elämässä, niin kuin tuleva vanhuspalvelulaki tulee korostamaan.

Rakkaus, Ravinto ja Raitisilma ovat elämän perusta

Ikääntyminen voi olla monelle arveluttava ja jopa pelottava asia. Huoli palvelujen saatavuudesta ja laadusta sekä kohtelusta kohtaan monen ikääntyvän ja vanhuksen ajatukset. Kuka minua hoitaa. Kuka minua kuuntelee.  Moni vanhus jää yksin, kun oma puoliso tai elämänkumppani kuolee.  Lapset ovat voineet muuttaa työn perässä muualle. Tuttujen ikätovereiden tapaamiset ovat vähentyneet tai päättyneet kokonaan. Sairaus voi olla esteenä yksin liikkumiselle. Luetteloa tuen tarpeesta voidaan jatkaa loputtomiin. Se ei ole kuitenkaan olennaista, vaan se miten tullaan tulevaisuudessa huomioimaan ikääntyvien ennakoiva – ja kuntouttavahoito paremmin.

Nykyiset kotihoidon voimavarat eivät pysty antamaan riittävää ohjausta tai tukea vanhuksen kuntoutumiselle. Porvoossa, kotihoidon henkilökunta käyttää vanhuksen luona aikaa keskimäärin 25 minuuttia. Yli puolet kotihoidon piirissä olevista vanhuksista kärsivät fyysisen toimintakyvyn heikentymisestä ja muistiin vaikuttava häiriö on 60 %:lla. Sosiaalista eristäytyneisyyttä on viidenneksellä (20 %). Kotihoidon liian lyhyet käyntiajat eivät tue riittävästi vanhuksen itsehoitoa ja kuntoutumista. Kotihoidon ns. ”tuotetta” ja sitä määrittäviä kriteerejä on tarkasteltava uudestaan. Siinä on huomioitava vanhuksen tarpeet kokonaisvaltaisemmin. Kotihoitoon on lisättävä tarpeellinen määrä hoitajia, jotta voidaan antaa kuntouttavampaa hoitoa ja tukea omassa kodissaan.

Kotihoito on oltava varhaista ja ennakoivaa hoitoa, joten kuntouttamiseen olisi panostettava enemmän.  Työotteen on oltava kuntouttavaa, jotta kotihoidossa olevan vanhuksen henkinen – ja liikunnallinen toimintakyky paranee.  Omaan elämään osallistuminen ja vaikuttaminen kuntouttavat parhaiten.

Vanhukselle on luotava palvelusuunnitelman rinnalle kuntoutussuunnitelma, jossa on toimintakykyä paremmin kuvaavat mittarit esim. päivittäistoiminnoista; pukeutuminen, peseytyminen, ruoanvalmistus ja ulkoilu sekä henkinen hyvinvointi. Toimintakyvyn arvioinnilla selkiytetään käsitystä vanhuksen itsenäistä toimintaa mahdollistavista tekijöistä ja suoritusrajoitteista. Tällaisella arvioinnilla pystytään seuraamaan kuntoutumisen etenemistä ja tarvittaessa tukemaan oikea- aikaisesti. Kuntoutussuunnitelmien tekeminen kotihoidossa tulee korostumaan tulevaisuudessa, koska ikääntyvien määrä tulee lisääntymään ja kotihoidon toiminta edellytykset ovat rajalliset. Palvelujen kehittäminen tulee lähteä ikääntyvän tarpeista. Jokaisen ihmisen tarve on tulla nähdyksi ja kuulluksi sekä kuntoutetuksi.

Rakkaus, ravinto ja raitisilma nämä ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan elämänperuspilarit, joita me kaikki tarvitsemme.  Miksi heikennämme näitä voimavaroja, jotka kuntouttavat parhaiten.